Kuulumisia: Australia, Tasmania,

Tasmania

8.3.2011, Olavi

Laskeuduimme Hobardin lentokentälle hieman puolenpäivän jälkeen. Haimme etukäteen varaamamme vuokra-auton, pikkuruinen Nissan Micra. Kolme ihmistä ja matkatavarat siihen juuri mahtuu, mutta kyllä sillä viikon ajelee. Niiin, täällähän on vasemmnpuoleinen liikenne, jollaisessa en ole koskaan ajanut. Vähän jännittää miten siitä selviytyy. Suoralla tiellä ei varmaankaan ole ongelmia, mutta miten kaupungissa?

Lähdimme ajamaan kohti pohjoista, tavotteena Cradle Mountain – Lake Clair National Park kansallispuiston Derwent Bridgessä olevä infokeskus. Matkalla näimmme monia pikkukaupunkeja. Bridgewater, New Norfolk, Hamilton. Bridgewaterin lähellä näimme nykyisin Norske Skogin omistaman paperitehtaan. Muistelen, että takavuosina Valmetkin toimitti jotakin laitteita sinne.

Ilta alkoi lähestymään, niin jäimme yöksi löytämäämme majapaikkaan. Todella erikoinen ja hieno paikka, Talo joka on rakennettu 1800 luvun puolivälissä, nyt kunnnostettu ja sisutettu hyvällä maulla, pihalla on hyvinhoidetut nurnikot ja monelaiset kukat ja kasvit. Talossa oli kaksi makuuhuonetta, olohuone, keittiö, ja kylpyhuone, eli tilaa ruhtinaallisesti. Kyllä kelpasi viettää yö tällaisissa puitteissa.

9.3.2011, Olavi

Aamulla ajoimme kansallispuiston infokeskukseen, varasimme sieltä majapaikan kahdeksi yöksi. Matkalla näimme vesivoimalakompleksin, kaksi voimalaa laakson pohjalla joihin vedet tulivat vastakkaisilta suunnilta Putouskorkeutta oli huikeat 300 m. Tasmania pyörii vesivoimalla

Majoitumme ja kävimme syömässä, jonka jälkeen olimmekin valmiit pienelle patikkaretkelle.

Valitsimme kohteeksi n. 5 km päässä olevan Shadow Laken jonne johti maastoon merkitty polku.

Tämä oli hyvä oppitunti sademetsän luonnosta. Eniten huomiota herätti valtavan suuret Eukalyptus puut. Niiden elinkaaren koko kirjo oli näkyvillä. Oli nuoria puita, vanhoja täysikasvuisia, kuolleita vielä pystyssä olevia, maahan kaatuneita lahoavia. Puiden valtava koko herätti ihmetystä. Tyven halkaisija oli 2,5 – 3 metriä, rungon pituu jopa 40 metriä. Puita oli paljon. Lisäksi oli tietysti valtava määrä muitakin eksoottisia lasveja joiden nimiä en käy edes arvailemaan. Saavuimme sitten järven rannalle, joka on kuin kaunis helmi villin luonnon keskellä. Sininen taivas, ympäröivät vuoret ja puut heijastuivat sen kirkkaasta pinnasta, Sen pinta on 200 m lähtöpaikkaamme korkeammalla. Paluumatka eräkeskukseen sujuikin sitten helpommin kun oli alamäkeä.

10.3.2011, Olavi

Tänään päätimme lähteä vaeltamaan Mt. Rufukselle ja tehdä sieltä paluumatka Shadow Laken kautta jossa eilen kävimme. Aikamoinen urakka, kun kartalta katsoo matkaa tulee 18,5 km ja korkeuseroa lähtöpisteen ja vuorenhuipun välillä on 660 m. Sitten vain matkaan kellon ollessa 10.. Sää oli aurinkoinen, kirkas.Aluksi polku kulki samantyyppisessä metsässä kuin eilen, mutta myöhemmin kulku vaikeutui kun polku huonontui ja kävi jyrkemmäksi. Luikertelipa siinä musta metrin pituinen käärmekin välillä meidän edessämme polulla. Lopulta tultiin puurajalle, puut siis loppuivat ja tavoitteena ollut vuori näyttäytyi kaikessa komeudessaan. Alkoi jo usko pettää jaksammeko nousta ylös asti. Askel jo painoi kummasti. Evästauon aikana virkosimme sen verran että päätimme jatkaa alkuperäisen suunnitelman mukaan. Lähdimme nousemaan meidät ohittaneen hollantilaispariskunnan perässä.

Ja kuinka ollakkaan huippu, 1435 m merenpinnan yläpuolella, saavutettiin vielä hyvissä ruumiinvoimissa. Mäkymät huipulta oli kaiken vaivan arvoiset. Monet kansallispuiston korkea tvuoret näkyivät juhlallisina horisontissa. Erikoista niiden silueteissa oli muotojen jyrkkyys. Jotkut vuosenseinämät olivat lähes pystysuoria, jotkut pitkiä ja kapeita kuin kukon heltta pystyssä.. Vuorten välisisssä laaksoissa näkyi järviä ja jokia elävöittämässä maisemaa. Nautimme eväitä ja aloitimme paluumatkan. Alussa oli aika vaivalloista laskeutua lähes louhikkoa pitkia ensimmäinen 100 m alaspäin. Sitten kulku helpottui, välillä mentiin oikein hyvin rakennettuja pitkospuita pitkin useita kilometreja, välillä sademetsän hämärässä siimeksessä alaslaskeutuvaa huonokulkuista serpentiinipolkua pitkin, kuitenkin koko ajan eteenpäin. Loppumatkasta alkoi vähän huolestuttamaan ehdimmekö metsäsästä poi ennen pimeän tuloa. Tasaista rauhallista vauhtia pitäen saaavuimme eräkeskukseen klo 20 ja kuittasimme itsemme palanneiksi. Täällä on hyvä systeemi, jokaisen vaetamaan lähtevän on kirjattava vihkoon nimensä, reittisuunnitelmansa ja lähtöaikansa ennen lähtöä. Sitten palatessa on velvollisuus kuitata itsensä palanneeksi. Näin valvotaan, että erämaahan ei jää ketään. Meistäkin henkilökunta oli jo vähän huolissaan kun paluu meni niinkin myöhäiseksi. Olivat iloisia kun ilmestyimme ja onnittelivat hienosta saavutuksesta. Emme olleet aivan loppuunväsyneitä palatessamme. Vanha Suomalainen viisaus, ”vauhti tappaa, ei matkan pituus” pitää paikkansa. Raukeina mutta hyvillä mielin päivän hienoista kokemuksista menimme yöpuulle.

11.3.2011, Olavi

Aamulla jatkoimme matkaa kohti Tasmanian pohjoisosaa. Ensimmmäinen etappi oli Quenstown kaupunki. Matkalla pysähdyimme parissa luontokohteessa. Donaghys Hillin näköalapaikalta katselimme alueen korkeimpia huippuja sekä ihailimme Franklin River jokilaaksoa useita satoja metrejä alapuolellamme. Nelson Falls oli unohtumaton paikka. Kilometrin pituinen polku vehreän sademetsän läpi johti putouksille. Polun molemmin puolin maan pinta nousi jyrkästi korkeuksiin. Rinteet olivat kasvillisuuden peittämät. Tämä jyrkkä laakso päättyi n. 30 m korkeaan kalliosenämään joka päältä vesi virtasi alas useina vanoina. Vaikuttava näkymä. Lämmin auringonpaiste, monimuotoinen kasvillisuus, luonnon rauha, virtaavan veden kohina loivat hienon rauhallisen ajattoman tunnelman. Tätä olisi voinut jäädä kuuntelemaan ja katselemaan pidemmäksikin aikaa.

Tie Queenstowniin kulki hienossa vuoristomaisemassa. Välillä oltiin korkealla, välillä jossakin laakson pohjalla, alueen luonto tuli monipuolisesti esiin.

QueensTown on 2500 asukkaan historiallinen kaupunki joka syntyi kun alueelta löytyi 1800-luvun lopulla kultaa. Myöhemmin suomalaissyntyiset veljekset löysivä kuparikentän jokaosoittautui erittäin rikkaaksi. Kaupunkia ympäroivät vuoret kaluttiin paljaiksi tässä huumassa. Kaupungista katsottuna ympäristö muistuttaa kuun maisemia. Kaupungissa on edelleen toimiva kuparikaivos, jossa tunneleita on toistasataa kilometriä ja syvyyttä 800 m. Jatkoimme matkaa ja aloimme katselemaan majapaikkaa. Yritimme majoittua Cradle-Mountain kansallispiston pohjospään keskukseen mutta siellä oli Recepcun mennyt kiinni jo tuntia aikaisemmin, joten emme onnistuneet aikeessamme. Päätimme jatkaa matkaa Sheffieldiin. Matkalla pysähdyimme kyselemään majapaikkaan tienvarren Bed&Breafost paikasta, mutta täynnä se oli. Ilta alkoi pimenemään ja riski ajaa kolari jonkin villieläimen kanssa kasvaa. Jotkin autovuokraamot ovat jopa kieltäneet ajon pimeän aikaan asutuskeskusten ulkopulella tästä syystä. En ole lukenut meidän vuokrasopimuksen pikkutekstiä joten en tiedä miten meillä asia on. 20 km ennen Sheffieldiä tuli Camping paikka jossa oli tarjolla makuuhuoneita. Sieltä löysimme vihdoinkin yösijan. Pimeän tultua pihalla kävi kova kuhina kun kymmenet pikku Wallabit valloittivat pihanurmen